N's Hex Lumos


Pelkotilavalmennus 14.05.2011 - valmentajana Jonne


Ääk! Kääk! Ei! Lumo tosiaan säikkyi kaikkea, mitä ulkokentällä oli: muovipressua, jumppapalloa, vanerilevyä ja pahinta kaikista: “hapsuverhoa”. Jätesäkin mustat suikaleet heiluivat tuulessa hurjasti, eikä Lumo edes tiennyt vielä, että niiden alta tulisi kulkea. Hevosparka.. Lumo oli pitkässä koulutusköydessä ja naruriimussa, jossa se pääsi vapaasti hyppelehtimään ja tärisemään, ja oikeastaan sen säpsyilyä oli huvittavaa seurata. Tamma sai asiasta kuin asiasta suuren ja dramaattisen numeron, ja lopulta pelkkä yskäisykin sai sen säpsähtämään. Lumo oli umpisäikky, mutta eihän se sentään ollut mikään parantumaton sairaus.

“Lumo säikkyy tavallaan ‘varmuuden vuoksi’ kaikkea outoa, koska se ei tiiä seuraako niistä jotain pahaa. Totuttamalla mahdollisimman moneen outoon ja uuteen asiaan saadaan vähän karsittua sitä, mitä se säikkyy kaiken varalta, ja voi olla että Lumosta tulee muutenkin rauhallisempi. Mut ennen, kun aletaan harjottelemaan, pitää saada oikeat energia hyrräämään, jo valmiiks kauhuissaan olevaa hevosta ei kannata ruveta opettamaan..”

Tamman annettiin syödä kentän reunalta ruohoa, jossa se sai sivusilmällä vartioida pelottavuuksia, mutta samalla vähän tasaantua. Sitten alettiin työskentely, ja Latu pääsi puikkoihin, mä lähinnä opastin ja huutelin. Ensimmäisenä kohdattiin vihreä, karmaiseva jumppapallo.

“Katotaan ensin, missä tulee Lumon raja vastaan eli minkä tasoista sen pelko on. Sen huomaa, kun sen mielestä alkaa olla liian pelottavaa..”
Lumo suostui kävelemään pallon lähelle, kun se oli paikoillaan, ja jopa nuuhkaisi sitä pikaisesti. Mutta kun palloa hivautettiin vähän, Lumo otti lujaa takapakkia ja tuijotti palloa silmänvalkuaiset välkkyen. Piti siis aloittaa aika perusasioista. Mä otin pallon syliini, ja käskin Latun taluttamaan Lumoa mun jäljessä. Lumo sai mennä piiloon Latun taakse jos halusi, mutta huomion tuli pysyä pallossa - eikä se ollut vaikeaa, kun tamma näytti inhoavan kapistusta jo valmiiksi. Siinä me sitten käveltiin, jumppapallo sylissä, Latu perässä ja Lumo viimeisenä.

“Syy miks me tehdään näin, on että tää pallo ei oo nyt uhkaava. Se lähtee pikemminkin karkuun Lumoa, kuin että se olis hyökkäävän olonen. Se on jo aika tottunut, eli voidaan kokeilla lisätä tähän jotain.”
Mä aloin välillä pompauttaa palloa maassa leppoisasti, ja Lumo hätkähti ensin aina, kun pallo oli liikkeessä. Pikkuhiljaa se kuitenkin ymmärsi, ettei se ollut tulossa kohti, vaan lähti edelleen karkuun.

“Okei, tehdään välillä vaihto, ja katotaan samalla miten Lumo nyt suhtautuu.”
Mä sain Lumon riimunnarun käteeni ja Latu sai jumppapallon. Lumo väisti vähän, kun Latu nosti pallon syliinsä, mutta ei ottanut juuri askelta taaksepäin. Ehkä siirsi jo painoaan ja oli kahden vaiheilla lähteä, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan. Se oli jo erittäin hyvä merkki. Välillä palloa pompotettiin Lumon edellä, välillä vieritettiin ja välillä potkittiin, ja hiljalleen tamma tottui myös hommasta lähtevään ääneen. Pallo tuntui saaneen hyväksynnän kokonaan, kun sitä sai vierittää tamman ympäri, eikä se piitannut kosketuksestakaan.

Vanerilevy ei tuottanut oikeastaan ongelmia, edes siitä lähtevän äänen takia, kun kaviot kopisivat siitä yli. Lumo näytti oikeastaan aika tottuneelta. Muovipressuoli taas ihan eri maata! Lumo kiersi sen kaukaa, mutta ei lähtenyt onneksi karkuun, vaikka sitä rapisuteltiinkin.

“Tähän pulmaan voi kans soveltaa paine-myötäys tekniikkaa, mut pitää olla tosiaan tarkka että osaa ottaa paineen pois ajoissa.”
Mä pitelin Lumoa, kun Latu otti yhden pressun kulmissa ja hivutti sitä tammaa kohti. “Paine pois”, mä sanoin äkkiä, kun Lumo oli siirtämässä painoaan taakse ja siirtymässä. Latu otti paineen pois ajoissa, eli jätti pressun paikoilleen, joten Lumo ei siirtynyt. Sitten jatkettiin taas: pressua hivutettiin lähemmäs ja lähemmäs, kunnes se pääsi iholle asti. Pressun kulma koski Lumoa, sitten se vietiin äkkiä pois iholta, ennen kuin Lumo väisti. Paine, myötäys, paine, myötäys.. Vähitellen painetta sai pitää kauemmin, eli pressu koski Lumoa yhä pidemmän ajan. Sitten sillä saikin jo koskea kylkeä ja kaulaa, mutta mahanalustan treenaaminen jätettiin kotitallille.
Viimeisenä edessä oli kammottava hapsuverho. Latu tökättiin verhon viereen ja Lumo sai tutkia hökötystä edestäpäin.

“Nyt se näyttää hyväksyneen sen, eli voidaan alotella varovasti. Pysy siinä vieressä, rintamasuunta öö.. eteenpäin. Jätät Lumolle niinku sellasseen käytävän sun ja aidan välille, ja sen olis tarkotus mennä tosta verhon alta.”
Latu näytti jostain syystä epäuskoiselta, että Lumo rohkenisi mennä, mutta hiljaa hyvä tulee..

“Nosta narukäsi ylös, verhoa kohti, annat sille suunnan minne sä haluat sen menevän. Tää on ensimmäinen aste, ja samalla se on painetta, joka pitää ottaa pois heti kun tulee edes yks askel.”
Lumolta ei irronnut edes yhtä askelta, mutta se näytti olevan kahden vaiheilla, menisikö.

“Okei, lisää painetta. Nosta sit toinen käsi ylös, tää on jo ajavampi ele.”
Lumo taipui paineen alla, ja otti yhden sijaan kaksi askelta!

“Paine pois, paine pois! Se oli hyvä. Sit sama uudestaan.”
Painetta ja myötäämistä jatkettiin, kunnes Lumo tuli niin lähelle verhoa, että se hipaisi sitä. Seurasi takapakkia, mutta mä huomautin, ettei se ollut huono asia eikä rankaistava teko. Jatkettiin vain niin kauan, kunnes Lumo vain päätti, että pakkohan tästä on jotenkin päästävä! Se sai junnaamisesta tarpeekseen, veti henkeä ja syöksähti verhon läpi - näyttäen oikeastaan aika ylpeältä seisoessaan toisella puolella ehjin nahoin! Suoritusta seurasi raikuvat aplodit, joita Lumo ei kumma kyllä säikähtänyt, vaan se katseli korvat hörössä mörköä, jonka oli juuri voittanut. Harjoitus otettiin myös toiselta puolelta verhoa, ja toistettiin muutamaan otteeseen - Lumo suoritti tehtävän aina lopulta, ja siitä näytti hauskalta oppia. Herkkänä hevosena se ymmärsi jutun jujun helposti, ja harjoitusten päätyttyä se jopa maistoi yhtä muovisuikaletta.. Mörköjä muka.

Copyright TK - Ulkoasu © Jasny
virtuaalihevonen / sim game horse